Ensimmäinen bändini vuodelta 2005: The Wayward

Kaikki alkoi syksyllä 2005, kun kaverukset Oulun Rudolf Steiner -koulusta päätti perustaa bändin. Tarvitsimme kitaristin, joten otimme yhteyttä Villen ystävään Juhaan, joka oli meitä muita kokeneempi kitaristi. Etsimme harjoituspaikkaa ja onneksi basistimme Riikan äidin kautta löytyi sairaalan työntekijöille tarkoitettu soittotila. Se oli Oulun Peltolassa erillisessä väestönsuojassa puiston alla.

Tyhjästä aloittaminen

Kukaan meistä ei ollut koskaan aiemmin soittanut bändissä, ja haasteeseen tarttuminen toi jännitystä ja epävarmuutta.

Suuntasimme uudelle treenikämpällemme – ryhmämme Milja oli luvannut olla laulaja, mutta hän oli ymmärrettävästi hermostunut ekoista treeneistä, joten teimme nopean varikkopysähdyksen ja ostimme hänen toiveesta hänelle 6-pakkauksen olutta auttaaksemme häntä rentoutumaan.

Kun perillä pääsimme yli tilan näkemisen ensitunnelmista, pääsimme työn kimppuun – kukaan meistä ei ollut koskaan aikaisemmin soittanut bändissä, joten opetusta ja oppimista tarvittiin runsaasti. Onneksi kitaristimme Juhalla oli kokemusta takanaan ja hän pystyi antamaan perusopastusta. Käytimme myös jonkin aikaa soittimien virittämiseen, mikä oli uusi vakava asia kaikille.

Ensimmäisen kappaleen valitseminen osoittautui vaikeammaksi kuin luulimme – päädyimme lopulta johonkin unohtuneeseen tunnettuun kappaleeseen, mutta joka ei ainakaan ollut pitämääni genreä.

Matkan jatkaminen: Alkuharjoittelujen jälkimainingit

Kun aloin käydä bänditreenissä ensimmäistä kertaa, en voinut uskoa, miltä tuntui olla osa jotain niin erityistä. Harjoittelimme säännöllisesti kerran tai kahdesti viikossa koko syksyn ja alkutalven, ja jokaisella harjoituksella tunsin yhä enemmän yhteyttä musiikkiin. Aloin muodostaa siteen bändiin, ja aloin tuntea kuuluvani joukkoon.

Kun tunsin oloni mukavaksi uusien musiikillisten kykyjeni kanssa, tunsin rohkeutta viedä asioita askeleen pidemmälle - aloin houkutella bändiä soittamaan yhtä kappaleistani. Se oli laulu, jonka olin säveltänyt vuotta aiemmin ja jota pidin suuressa arvossa. Muutaman harjoituksen jälkeen keräsin vihdoin rohkeutta kertoa ehdotukseni bändille – se oli silkkaa jännitystä, kun sain vihdoin esitellä kappaleen, jonka parissa olin työstänyt niin kauan.

Sanomattakin on selvää, että yhtyeen ensimmäinen reaktio oli skeptinen - loppujen lopuksi ei ole usein niin, että bändin jäsen saa esitellä aivan uuden kappaleen muiden soitettavaksi. Laulajamme Miljan rohkaisevien sanojen jälkeen bändi kuitenkin suostui antamaan kappaleelle mahdollisuuden. Kappale oli nimeltään ”Feels Like Home”, ja se sisälsi kovalle särölle vedettyjä kitaroita, jotka oli täynnä laukka-komppausta dempaten.

Eteenpäin...

Muutaman ensimmäisen harjoituksen jälkeen pysyimme rutiinissamme. Kerran tai kahdesti viikossa menimme samaan kellariin Peltolassa ja kehitimme taitojamme.

Päivä, jolloin viimein soitin oman kappaleeni bändin kanssa: "Feels Like Home"

Muistan edelleen, kun kuulin ensimmäisen kerran kappaleeni "Feels Like Home" soitettuna bändin kanssa. Se oli puhdasta iloa. Milja oli sanoittanut kappaleen ja siinä oli laukka-rytmillä dempattua kitaraa, joka ei välttämättä sopinut genreen parhaiten, mutta mistä tykkäsimme. Kun katselin ja kuuntelin musiikin heräävän eloon treenikämpällämme, olin täynnä ylpeyden ja saavutuksen tunnetta. Tuo päivä merkitsi matkani muusikkona ja säveltäjänä alkua.

Jokaisen kappaleen toiston ja jokaisen uuden lisäyksen yhteydessä kappaleeseen tunsin suurenmoisen onnistumisen tunteen. Tällä hetkellä tiesin löytäneeni jotain erityistä, jotain, jota halusin jatkaa ja kasvattaa. Olin nyt osa musiikkia, ja se tuntui kodilta.

Soitaminen sairaalan työntekijöiden soittotilassa: Kun viini sai meidät häädetyksi

Tässä blogiluvussa tutkimme valitettavaa tapausta, kun ryhmä nuoria hölmöläisiä päätti juoda muutaman drinkin ja päätyi häädetyksi harjoittelutilastaan. Se alkoi viattomasti, kun bändiläisemme joivat olutta ja viiniä. Asiat kuitenkin kääntyivät huonompaan suuntaan, kun viinipullo meni rikki ja jäi huomaamatta.

 

Kun seuraavat soittajat saapuivat ja näkivät edellisen yön jäännökset, meitä pyydettiin pysymään poissa.

Covereista tuntemattomaan: Matka uusiin suuntiin

Soitettuaan covereita (yhtä tai useampaa), bändimme alkoi ottaa musiikillisia ideoitaan vakavammin, kun minä, Ville ja Juha suunnittelimme uusia kappaleita. Bändin soundin suunta muuttui nopeasti covereista alkuperäiskappaleisiin, mutta bändi ei päässyt yhteisymmärrykseen siitä, millaista musiikkia me halusimme tehdä. Ratkaisematon tyyliongelma johti siihen, että erosin bändistä alkuvuodesta 2006.

The Waywardin musiikin löytäminen: Omien kappaleiden luominen

The Wayward oli bändi, jonka musiikki oli täynnä sydäntä, intohimoa ja innostusta. Meidän tyylin määrittelivät Villen rummunsoittoa, Juhan rajut kitarasoolomelodiat sekä sävellysteni selkeät vaatimukset.

Meidän merkittävin alkuperäiskappale oli koskettava "Feels Like Home", jonka alkuperäiset sanoitukset ovat valitettavasti sittemmin kadonneet. Vaikka yhtye ehti tehdä vain tämän yhden kappaleen, se oli alkanut säveltää ja sovittaa kaksi muuta.

Mitä jäi bändistämme Villen kanssa käytyjen riitojen jälkeen

The Wayward, lupaava yhtyeemme vuonna 2005, hajosi, kun jäsenten välillä alkoi ilmaantua kiistoja. Koska ajasta ei ole muistettavia äänitteitä, jäljellä on vain muistot vokalisti Villen ja muun yhtyeen välisistä riidaista ja jännitteistä - erityisesti minun, bändin kitaristin, välillä. Olin päättänyt viedä sävellykseni uuteen yhtyeeseen, mikä vain syvensi kuilua Villen ja minun välillä. Tämän seurauksena basistimme Riikka päätti seurata minun esimerkkiäni ja liittyä uuteen yhtyeeseen - päätös, jonka Ville arvosteli ankarasti. Kiista jätti minut paisuneen egon kanssa uskoen, että voisin kiistattomasti johtaa mitä tahansa bändiä, johon kuulun. The Waywardin kaatuminen oli tragedia, sillä Villen ja minun välillämme oli kirjoitettu ja sovitettu kolme hienoa kappaletta, joissa oli paljon potentiaalia.

Pohdintoja musiikin luomisesta

The Wayward oli lapsenkengissään oleva bändi ja se näkyi rutiinien ja keskittymisen puutteessa. Meillä oli varmasti hauskaa, mutta selkeän tavoitteen puute esti meitä viemästä kykyjämme seuraavalle tasolle. Tarvitsimme määritellyn suunnitelman, joka olisi vaatinut enemmän kypsyyttä ja viisautta kuin meillä tuolloin oli. Olisimme voineet hyötyä siitä, että meillä olisi joku 10 vuotta vanhempi, joka olisi voinut tukea ja auttaa meitä tekemään päätöksiä, jotka olisivat auttaneet meitä menestymään. Kun tavoite olisi saavutettu, olisimme saaneet nähdä työmme hedelmät aikaisemmin.